Huoneteatteri, Jyväskylä, 16.9.2016

Näytelmän alku säpsäyttää katsojat pois luulosta, että elettäisiin vuotta 1895, jolloin Minna Canth näytelmän kirjoitti. No way, nyt on Canthia pöllytetty kuin jauhopussia! Iphone ja heinäseipäät tuntuvat keskenään hieman eri aikakauden tukipylväiltä, ja tätä ristiriitaa näytelmä itsekin kommentoi nasevasti Pirkon (Ella Eloranta) suulla.

Anna-Liisaan rakastuneet tai ainakin hänen kanssaan naimisiin tahtovat Mikko ja Johannes ovat keskenään hyvin erilaisia miehiä, mutta molemmat jättävät naisen aika lailla pulaan. Eipä ihme, että nainen etsii reittiä valoon ja onneen lopulta toista kautta. Olkoonkin, että tuota valoakin edustaa tässä luterilaisessa kulttuurissamme mies..

Olen nähnyt Jenna Simpasen aiemmin näytelmissä Oy Taikahuilu Ab ja Maaninkavaara, mutta tämä esitys toi esiin hänen taitojaan esiin aiempaa monipuolisemmin. Loistava valinta Anna-Liisaksi.

Mikko (Mikko Hintikka) oli moniulotteisempi hahmo kuin uskalsin Minna Canthin näytelmän luettuani odottaa. (Kyllä, lukaisin näytelmän etukäteen, halusin jotenkin orientoitua tähän itselleni vieraaseen aiheeseen. Oikein hyvä syy lukea klassikko!)

Johanneksen (Petteri Virtanen) maltillinen olemus ja hillitty näytteleminen viehättivät myös. Tappelukohtaus, jossa nämä raivostuneet uroot läiskyvät pitkin lattiaa, sisältää huimaa energiaa! Ei ole Johanneskaan enää hillitty mies.

Pirkko (Ella Eloranta) oli sekä puvustukseltaan että puhetyyliltään perheen poikkeus, sellainen fucking teini. Hänen roolinsa toi näytelmään oman sähäkän mausteensa.

Käsiohjelman mukaan ohjaaja Erica Hast on lisännyt näytelmään omia kokemuksiaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Tämä on tehty luontevasti ja Anna-Liisan hahmoa ja koko tulkintaa syventäen. Näytelmä sisälsi paljon enemmän kuin lukemani käsikirjoitus antoi odottaa.

Ensimmäinen puoliaika koskettaa minua enemmän kuin jälkimmäinen. Se pystyy luomaan sekä hyvin koomisia hetkiä että vakavia ja pysähdyttäviä tunnelmia. Näytelmä olisi jopa voinut melkein loppua ensimmäisen puoliajan tilanteeseen. Toisen puoliajan karnevalistinen tunnelma hajottaa omaa teatterikokemustani ja esityksen intensiteettiä, vaikkakin tunnelma palautuu loppua kohden, kun huomio keskittyy Anna-Liisaan.

Muusikko Pekko Käppi yhdistää jouhikkomusiikissaan karheasti vanhaa ja uutta, kuten näytelmäkin, joten hänen musiikkinsa oli oivallinen valinta.

annaliisa18_550x366

Mietin olisiko moinen syyllisyyden kantaminen ja valheessa eläminen mahdollista (eikö muka voi vaan kertoa, miten asia on!), mutta muistan heti, että ei tarvitse kuin katsoa pari jaksoa Valheen vangit -ohjelmaa, ja voi huomata, että maailmassa on aika ihmeellisiä tarinoita. Kuinka hyvin noita tarinoita kirjoitetaan tänä päivänä näytelmiksi? Ja kuinka moni tämän päivän käsikirjoituksista otetaan ohjelmistoon teatterissa vielä 120 vuoden kuluttua?

Niille, jotka haluavat pohtia näytelmän teemaa yhdessä muiden kanssa, tarjoaa Huoneteatteri keskusteluiltoja kolmesta eri aiheesta: aviottomat lapset ja lapsenmurhat 1800-luvun lopulla, nykypäivän teiniraskaudet sekä synnytyksen jälkeinen masennus. Näistä kukin ilta tarjoaa mahdollisuuksia löytää näytelmästä, ellei jopa omasta itsestään, uutta ajateltavaa.

Vieläkin on monia, jotka eivät ole koskaan käyneet Huoneteatterissa. Vinkkinä teille, voitte aloittaa tästä.

Valokuvat: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Ohjaus ja sovitus: Erica Hast
Käsikirjoitus: Minna Canth

 

Mainokset