Jyväskylän kaupunginteatteri, pieni näyttämö, 1.10.2016. Monologi.

Voiko noin sympaattinen mies olla noin yksinäinen?

Mies, joka kieltäytyi käyttämästä hissiä on sympaattinen, hupaisa ja surumielinenkin tarina yksinäisestä miehestä.

Miehen (Jorma Böök) elämässä on ollut kolme tärkeää hahmoa, joiden valokuvia hän säilyttää pöydällään: äiti, Grace Kelly ja Kafka-koira. Kaikkien näiden kuolemasta on jo useita vuosia, mutta uusia tärkeitä henkilöitä miehen elämään ei ole tullut. Onneksi on sentään Enok, hissi.

Monologi jättää mielikuvitukselle tilaa. Kun monologin esittäjä kuvailee tilanteet ja kertoo, keitä hänen kanssaan kullakin hetkellä on, me näemme heidät. Niinpä vaikka lavalla on iäkkäämpi herra, taitava Jouko Böök, näemme tarvittaessa kaksi pikkupoikaa hississä, joista toinen hieman arempi, eikä edes hissinappiin yletä, ja toinen hieman rääväsuisempi, kiusaaja-ainesta – vai oliko se kuvataiteilija-ainesta! Jouko Böök luo eteemme niin pikkupojan, ruotsia puhuvasta äidin, huonokuntoisen lääkärin kuin maksullisia palveluja tarjoavan Dianankin.

Näyttämön eritasoiset lavasteet viehättivät minua. Tilanteesta ja tasosta toiseen saatettiin siirtyä hyppäämällä, laahustamalla, astumalla, kiirehtimällä tai hidastellen. Viimeksi olin nähnyt hissin pienen näyttämön lavalla melkein samassa paikassa katsoessani Pinterin Ruokahissiä. Onnistunut toteutus sekin. Missähän yhteydessä hissi ilmestyy seuraavan kerran pienen näyttämön lavalle?

Näytelmän äänimaailma tuntui hyvältä – joku äänien sävyssä, voimakkuudessa ja pehmeydessä hyväili mieltä ja mielikuvitusta läpi koko näytelmän. Ehkä viimeaikainen kuunnelmien kuuntelu on edistänyt herkkyyttäni äänille.

Tarina toi ajatuksiini myös omat vanhempani, jotka välttelivät kerrostaloelämää niin kauan kuin se oli mahdollista, ja jotka varmasti valitsevat portaat hissin sijaan ylläpitääkseen kuntoa sekä välttääkseen vaikutelmaa laiskuudesta. Portaiden käyttöä näytelmän lääkärikin piti tärkeänä, ja mies laati itselleen oivat säännöt hissin käyttöön. Vaikka ei se ihan helppoa ollut.

Näytelmä toi myös mieleeni omasta lapsuudestani sedän, joka tappoi ”liiat” kissanpoikaset viemällä heitä säkissä aitan taa. Mitä siellä tapahtui, sen oli kokenut myös näytelmän mies.

Sen sijaan, että kaipaisi ulkopuolisten apua, haluaisi tämä vanhus itse aktiivisesti auttaa muita, ja hän yrittää tarjoutua SPR:n ystäväpalveluun, mutta loukkaantuu, kun luullaan, että hän etsisi ystävää. Ei! Hän voisi tarjoutua ystäväksi jollekin toiselle, jollekin joka on yksinäinen!

Mutta niin sympaattinen kuin mies onkin, niin mielessä häivähtää myös kuva saamattomasta peräkammarin pojasta. Vai miten on mahdollista, että hän on asunut samassa asunnossa koko elämänsä, ensin äitinsä, sitten koiransa kanssa. Suhde elokuvatähti Graceen on toki omalla tavallaan haastava, mutta eikö rohkeus ottaa vastaan oikeita ihmissuhteita olisi ollut vielä haastavampaa? Vai onko hänen ruotsinkielinen lapsuutensa ilman isää ollut traumaattisempaa kuin mitä teksti ensi kuulemalta antaa ymmärtää?

Vanhusten yksinäisyys on omituinen ongelma. On nurinkurista, että samassa kerrostalossa voi olla muutamien metrien päässä useita yksinäisiä, joutilaita ja seuraa kaipaavia ihmisiä, jotka eivät vaan koskaan kohtaa toisiaan. Hissimatka on liian lyhyt ystävystymiseen, mutta riittävän pitkä tarinoiden syntymiseen.

 

Ohjaus: Anssi Valtonen
Käsikirjoitus: Bengt Ahlfors (suom. Lasse Pöysti)
Roolissa Jorma Böök

Valokuva: Jiri Halttunen

Mies, joka kieltäytyi käyttämästä hissiä, Jyväskylän kaupunginteatteri

 

Mainokset