Tampereen teatteri, Frenckell-näyttämö 28.12.2016

Ihailen suuresti Sirkku Peltolaa, joka pystyy käsikirjoittamaan tällaista tekstiä: paljon oivalluksia ja loistavia, aforistisia ilmaisuja. En malttanut enkä kehdannut kirjoittaa niitä ylös näyttämön pimeydessä heti kuultuani, ja nythän niitä ei enää muista, koska esityksestä on jo aikaa.

Yleensä pidän puhedraamasta, jota ei ”keskeytetä” musiikkiesityksellä, mutta nyt tunsin toisin, kun tyylikäs laulaja-kitaristi Lotta Jääskelä esiintyi. Hänen olemuksensa, äänensä ja asunsa yhdistettynä teatterin tunnelmaan upposi minuun täydellisesti.  Hän oli läsnä näyttämöllä myös silloin kun ei soittanut. Tuo trubaduuri oli kuin enkeli, joka tarkkaili lempeästi, mutta toisinaan myös hämmästellen ihmisten toimintaa.

Kaikki näyttelijät olivat loistavia ja luontevia rooleissaan. Päärooleissa esiintyivät Armi (Tuija Vuolle) ja Säde (Ritva Jalonen), jotka molemmat ovat yksinäisiä ja joilla molemmilla on kipeä suhde poikiinsa.

Äideillä on tapana puolustaa lapsiaan, silloinkin kun nämä käyttäytyvät huonosti, näin myös tässä tarinassa.

Molemmilla näytelmän naisilla on häpeän tunteita menneisyydestään, mutta iloinen ja valoisa Larde (Antti Tiensuu) ei sen sijaan tunnu turhia surevan tai häpeilevän, vaikka hänenkin taustansa antaisi siihen aihetta. Onko häpeän tunne ihan vaan asennekysymys?

Intensiivisimmän elämyksen (kyllä, kyyneleitä) minulle muodostaa näytelmän loppupuolella kohtaus, jossa Säde kehottaa Lardea ottamaan vastaan saamansa opiskelupaikan, vaikka Larde on empinyt, hän kun voisi olla ihan tyytyväinen nykyiseen pestiinsä siivojanakin. Kohtauksessa luodaan uskoa tulevaisuuteen, mutta ennen kaikkea Säde huomaa, että hänen mielipiteellään on merkitystä, että hän tulee kuulluksi.

Humalaisia esiintyy suomalaisissa näytelmissä usein, ja tässä sekä Ipen (Jukka Leisti) että Säteen humalaversiot olivat onnistuneita, kaukana kesäteattereiden humalikoista, jos nyt niin kehtaa sanoa.

Iäkkään Armin ja tämän 45-vuotiaan Ipe-pojan kohtaamiset, tai noiden kohtaamisten odottaminen loi mielenkiintoista jännitettä – kaikkea ei tarvinnut näyttää.

Mutta mistä nimi tyttö ja varis? En näe Sädettä varsinaisesti tyttönä enkä Armia variksena, vaikkakin Armi oli pukeutunut harmaaseen karvat pörhöllään olevaan liiviin. Johtolanka, jonka näytelmän nimeen keksin, on Gallen-Kallelan realistinen maalaus pojan ja variksen kohtaamisesta. Yhtä lailla Peltolan näytelmä on realistinen kuvaus yksinäisten kohtaamisesta.

Puvustus oli hillityn harkittu ja lavastus toi yksinkertaisuudessaan esiin kaksi tarvittavaa tapahtumapaikkaa. Ruosteenruskea ja viilteinen (?) seinä oli persoonallinen ja visuaalinen.

Peltola on joskus kirjoittanut useita osia näytelmiinsä. Näemmekö joskus miten Lardelle käy opinnoissaan? Miten Ismo-poika alkaa purkaa virkkaamaansa suttuvyyhtiä? Saako Säde vielä tavata aikuisia poikiaan?

Katsomossa istuessani ihmettelin, miten lähes täydessä katsomossa oli takaosan rivit täynnä, mutta rivillä kolme oli tyhjää. Tokihan voi olla kyseessä viime hetken peruutus, mutta ei välttämättä, ei ole ainut kerta kun havainnoin vastaavaa. Osa teatterikävijöistä valitsee mieluummin kaukaa kuin läheltä katselun. Itselleni rivit 1-3 ovat parasta katselualuetta, enkä edes muista milloin olisin istunut kauempana. Tai muistan yhden kerran, jolloin paikkamme olivat Jyväskylän kaupunginteatterin suuren näyttämön riviltä 11. Koko näytelmä tuntui tapahtuvan jossain toisaalla, en saanut otetta esitykseen ja kiemurtelin tyytymättömänä. Koska eturivissä näytti olevan tyhjää, vaihdoimme väliajan jälkeen paikkaa ja esitykseen tuli intensiteettiä. Enpä toiste ole halunnut kyseenalaistaa paikkaani lähellä näyttämöä.

Frenckell on hieno paikka, ja onhan se mukavaa, että aina ei tarvitse maksaa narikkamaksuja teatterilipun päälle. Tämä kylläkin on kompensoitu melko hintavilla väliaikatarjoiluilla.

Näytelmäkuva Harri Hinkka, Tampereen teatteri

Käsikirjoitus Sirkku Peltola
Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen

Mainokset