Ad Astra, 19.3.2017, Vakiopaine, Jyväskylä

Käsittääkseni skitsofrenian hoidossa vältellään potilaan harhoihin mukaan menoa, mutta tässä mielisairaalassa toimitaan toisin. Koko hoitohenkilökunta opiskelijaharjoittelijat mukaan lukien päättävät pelata persoonallisuuspeliä ja lähteä asiakkaiden kuvitelmiin täysillä mukaan.

Valkoinen kani tuo mieleen Liisa Ihmemaassa -tarinan; päähenkilön nimi on Alice ja joukossa on myös Hertta. Lisäksi Kaninkolon mielisairaalaan tullaan kaninkolomaisesti tunnelin kautta.

Kehenkään yksittäiseen hahmoon en katsojana erityisesti kiinnittynyt, (voisiko tämän näytelmän kohdalla sanoa myös, että en onnekseni samaistunut kehenkään?)näyttelijät olivat osaavia ja päähenkilö Alice oli tavallaan hajaantunut useampaan sivupersoonaan, mikä varsin hyvin tilanteeseen sopikin. Inhimillisimmäksi kirjavassa hahmojoukossa jäi Iiris Tervasen esittämä Alice.

Pekka Ahosen hulluus oli hallittua ja hupaisaa niin mummona kuin muissakin rooleissa. Hoitajan (Mari Sippola) irvokkuus oli itselleni turhankin päällekäyvä, mutta tuskinpa ohjaaja-käsikirjoittaja Erika Hast mitään hissuttelua hakikaan.

Sairaalaklovni, tohtori Happy (Petteri Olkinuora) oli hahmoista irvokkain ja vastenmielisin. Tv:ssä alkaa lähiaikoina sarja Kummalliset kammot, joissa yhden jakson aiheena ennakkomainoksen mukaan on pellekammo. Tämä pelle olisi varmasti TOP1-hahmo säikäyttämään pellekammoisen tilaan, josta tuskin olisi paluuta!

Kun meno äityi hulluimmaksi ja karnevaali oli pahimmillaan, ajattelin, että ovatkohan kenties kaikki nämä henkilöt Alicen sivupersoonia? Onko joku näistä sairaalahenkilökuntaa vai onko sittenkään kukaan?

Hupaisin kohtaus mielestäni oli, kun terapeutti viskeli erilaisia testejä masennuksen, itsetuhoisuuden tai persoonallisuuden arviointiin. Kaikki mainitut testit taisivat absurdiudessaan olla todellisuudesta temmattuja. Täydet pisteet myös polkupyöräilytuokioista!

Taannoin näin Helsingissä Q-teatterin näytelmän Kevyttä mielihyvää, jossa todellisuus myös oli hyvin häilyvä, eikä katsoja tiennyt mikä tapahtuu todella ja mikä ei. Näiden näytelmien lavastuksessa oli yksi yhteinen tekijä, valkoisuus. Kevyttä mielihyvää näytelmässä kalusteet ja seinät olivat kiiltäviä ja kliinisen valkoisia, kun taas tässä esillepano oli repaleinen ja rikkinäinen valkoinen. Tämä vastakohtainen visuaalinen mielikuva pulpahti katsomossa mieleeni, mutta näytelmässä oli sen verran vauhtia, että rönsyilevistä mielikuvista oli päästettävä nopeasti irti, jotta pysyi mukana.

Tahrat sohvissa ja seinissä antoivat aavistaa, että ehkä tässä räiskintäpelissä ei ammutakaan pelkästään virtuaalitodellisuuteen. Videoprojisoinnit Alicen lapsuusmuistoihin toivat oleellista lisätietoa tarinan ymmärtämiseksi.

Esitys antaa mielisairauden, vai oliko se nyt sitten mielenterveyden, hoidosta kolkon kuvan. Se on karnevalistinen ja groteski näytelmä, joka hymyilyttää useassa kohtaa, mutta myös puistattaa ja pelottaa.

Käsikirjoitus ja ohjaus Erika Hast

Valokuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Katso esityksen traileri

Mainokset