Jyväskylän ylioppilasteatteri, 9.4.

Äitinsä hylkäämä Sandra Wärn, pieni halkihuulinen tyttö Liejuisemman laidan talossa. Toisaalla Serkkutalon kovia kokenut orpo Doris Flinkerberg. Mysteeri. Bule-lampeen hukkuneen Eddie De Wiren, amerikkalaisen tytön, tragedia.

Amerikkalainen tyttö oli minulle escape room, josta en päässyt pois annetussa ajassa, mysteeri, jota en ratkaissut. Voiko teatterissa epäonnistua katsojana? Sellainen olo minulle jäi tästä esityksestä, sillä en saanut kudottua annetuista vihjeistä tarinaa.

Esityksestä saa varmasti enemmän irti, jos tietää tarinan ennakkoon. Iida Hämeen-Anttilan käsikirjoitus perustuu ruotsalaisen Monika Fagerholmin vuonna 2004 kirjoittamaan palkittuun romaaniin, jota en ollut lukenut. Kirjabloggaaja Jenni S. kirjoittaa kirjasta seuraavaa

Tiedättekö, kun joskus tekstin epämääräisyys saa paiskamaan kirjan seinään? Tai no, ainakin jättämään sen kesken. Ja joskus epämääräisyys onkin kaikkein ihastuttavinta, jotenkin unenomaista ja kiehtovaa?

Esitys on siis mitä ilmeisimmin onnistunut vangitsemaan kirjan tunnelman, sillä unenomaista epämääräisyyttä näytelmä kyllä tarjosi. Ja minä kyllä pidän absurdeistakin esityksistä, mutta tällä kertaa jäin liian ohuen langan varaan.

Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan käsikirjoituksen olevan vinkero versio moneen suuntaan kurkottavasta mysteeristä. Se on osuvasti sanottu!

Vaikka kokonaisuus jäi hahmottumatta, se ei tarkoita ettenkö sinänsä olisi nauttinut yksittäisistä kohtauksista, tunnelmasta, visuaalisuudesta tai äänistä. Esimerkiksi kuivassa uima-altaassa uiva Sandra Wärn (Riikka Pietilä) tai Doriksen (Aino Myöhänen) ja Sandran leikit (ja ylipäänsä heidän vuoropuhelunsa) olivat kiehtovia. Kokonaisuudessan Riikka Pietilän roolisuoritus oli vakuuttava ja hän nousi silmissäni esityksen tähdeksi, vaikka muutkin onnistuivat. Näyttämö oli naisten, ja miestä pääsi esittämään puupölkky, naisen kainalon puristuksessa!

Näytelmässä oleellinen Bule-lampi saatiin hyvin valojen avulla esiin. Siirtymät tai liikkumiset saarten ja metsän välillä olivat niin ikään oivasti tehdyt. Eddien punainen sadetakki oli visuaalisesti ilahduttava valinta ja Doriksen poikatyttö-olemus toimiva.

Käsikirjoituksessa oli tarkoituksellista toistoa, mistä mielessäni kiittelin ja yritin ottaa kiinni, mutta ei. Molskahdin lampeen kuin näytelmän Eddie, ja kömmin nolona pois lopputaputusten jälkeen. Ei pidä valittaa, Eddielle kävi kuitenkin huonommin kuin minulle.

Olen aiemmin nähnyt Riku Suonion ohjauksista mm. Taivaalliset tyttäret, josta pidin valtavasti. Siinäkin teinityttöjen mielikuvitus on merkittävässä roolissa. Myös Nea Vilhuniemen olen nähnyt lavalla aiemminkin, esim. loistavassa roolissa Meganin tarinassa. Tässä näytelmässä en kuitenkaan ymmärtänyt hänen esittämänsä Rambling Womanin roolia, enkä varsinkaan sitä, miksi kitaraa kannettiin pitkin esitystä mukana soittamatta sitä kuitenkaan. 

Tällaiset arvoitukset jäävät sen verran kaivelemaan mieltä, että jos aikaa riittäisi, lukisin kirjan ja menisin katsomaan näytelmän uudestaan. Vähänhän tuo kismittää, että Keskisuomalaisen kriitikko Westman tuntuu saaneen tästä otteen heti ensi näkemältä. Luottakaa häneen, luottakaa itseenne ja käykää selvittämässä, mitä vinkero mysteeri teille tarjoaa!

Ohjaus: Riku Suonio
Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila

Valokuva: Jyväskylän ylioppilasteatteri

Amerikkalainen tyttö Facebookissa

Mainokset