Tampereen teatteri, 2.9.2017

Joskus sopeutumalla ja joustamalla voi pelastaa elämänsä, joskus sellainen ajattelu voi estää elämästä. Huojuva talo – irtipäästämisen vaikeudesta ja hallitsemattomasta raivosta.

Antti Mikkolan sovitus ja ohjaus Maria Jotunin 1930-luvulla kirjoittamasta Huojuva talo -romaanista on upea. Ennen näytelmää olin nauttinut romaanin vuorotellen lukien, vuorotellen kuunnellen äänikirjana, kumpi milloinkin tilanteeseeni sopi. Tunsin siis alkuperäisen tarinan, mutta en tietenkään tiennyt, mitä se tulee tarkoittamaan, että Mikkolan versiossa ”roolit on heitetty päälaelleen”. Se miten eheän, kokonaan uudenlaisen kokonaisuuden, Mikkola oli tästä tehnyt, oli hykerryttävää.

Lea (Anna-Maija Tuokko) on työssä käyvä voimakastahtoinen ja ailahteleva narsistinainen, joka viettelee Eeron puolisokseen, ei niinkään rakkaudesta, vaan ehkä siksi, ettei ystäväkään häntä saisi.

Eero (Arttu Ratinen) on aluksi taloudellisesti mutta myöhemmin myös henkisesti riippuvainen puolisostaan. Eero ei liikoja vastustele, kun hänen itsekunnioitustaan poljetaan. Kotona hän yrittää toimia niin, että herättää Leassa mahdollisimman vähän ärtymystä. Ei Eero kuitenkaan tyhmä ole. Hänen loputon uskonsa hyvään, toivo paremmasta, vaan saa kaiken pahan jatkumaan liian pitkään. Niin pitkään, että hänelle rakkaat lapsetkin ovat vaarassa.

Lea ja Eero ovat luonteeltaan hyvin erilaiset, ja siinä mielessä ”epäonnistunut” pari, mutta uhrin ja hyväksikäyttäjän rooleissa täydentävät toisiaan oivasti. Näyttelijöinä Tuokko ja Ratinen niin ikään pelaavat hienosti yhteen, uskottavina rooleissaan.

Eero on ollut vakavamielinen hiljaisen isän (Markku Thure) poika, kun taas veljensä Toni (Antti Tiensuu) edustaa kevyempää elämänkatsomusta, ja on tullut hyvin toimeen vahvan äitinsä kanssa.  Edellisen kerran näin Antti Tiensuun Tyttö ja varis -näytelmässä Lardena. Siinäkin hänen roolihahmonsa oli positiivinen elämään uskoja. Odotan mielenkiinnolla, missä roolissa näen hänet seuraavaksi.

Merkittävässä roolissa oli mielenkiintoinen valo- ja videototeutus (Titi Hynninen), joka osin antoi viittauksia tulevaan, osin vahvisti sen hetkistä viestiä. Yhdessä kohtauksessa esim. yksinkertainen lähikuva vaikutti mielestäni paljon siihen, miten äidin puhetta sillä hetkellä tulkitsin.

Huojuva talo 8_Eero_Harri Hinkka

Ajatella voi, mutta täytyy oppia vaikenemaan.

Joskus sopeutumalla ja joustamalla voi pelastaa elämänsä, joskus sellainen ajattelu estää elämästä. Irtipäästämisen vaikeus on näytelmässä esitetty hienosti, fyysisen konreettisesti ja visuaalisesti. Kuin joku raskas kuminauha pitäisi ihmistä siellä, missä hänen ei ole hyvä olla. Kun irtipäästäminen tapahtuu vasta sillä viimeisellä hetkellä, jolloin tajuaa muuten murskautuvansa kokonaan.

Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin hämmentyneen odottavainen. Yllätyin hieman, miten koomiselta vakava aihe paikoin vaikutti, ja sai meidät yleisössä myös hymyilemään. Hitaasti lihaan uppoavaa sanansäilää ja henkistä väkivaltaa odotin ensimmäiseen puoliaikaan kenties enemmän fyysisen väkivallan sijaan. Ymmärrettävää, että sellaista hiipivää painostusta, mitä lähes 600-sivuiseen ja jaarittelevaankin romaaniin oli saatu synnytettyä, ei voida sellaisenaan pusertaa yhteen näytelmään. Mikkolan tiivistys oli siihen nähden täydellinen.

Selitys, minkä tarina Lean ja Eeron käytöksiin antaa, on kummankin lapsuus, siellä koetut asiat, siellä opitut mallit. Minkälaisia asioita yksi sukupolvi pystyy korjaamaan, ja mikä siirtyy seuraaville? Miten sellainen, joka ei kunnioita itseään, opettaa toiselle itsekunnioitusta? Toistaako ihminen samoja virheitään koko elämänsä ajan?

Lapset ovat usein se syy, miksi mies sietää perheväkivaltaa. Tamperelainen Miessakit ry on juuri tänä syksynä julkaissut tutkimuksen Vaiettu väkivalta. Se, mitä näytelmä nostaa esiin teatterin keinoin, on luettavissa myös raportissa kuvatuista miesten kokemuksista. Eero ei ole yksin. Eero ei ole fiktiivinen.

Pyytäkää apua.

Jos katsomossa oli narsistin tai väkivaltaisen puolison kanssa eläviä, olen varma, että näytelmän viesti meni heille perille: pyytäkää apua. Edessäni istuva nuori nainen alkoi esityksen lopussa itkeä – ei nyyhkyttää pieniä teatterikyyneleitä – vaan todella itkeä. Aloin miettiä millaisia tarinoita näyttämön tällä puolen mahtaa olla.

Ja vaikka emme itse kipuili väkivaltaisessa tai narsistisessa suhteessa, jokainen katsoja jossain määrin miettinee, missä menee normaalin kiukuttelun ja liiallisen loukkaamisen raja, missä menee hulluuden ja terveyden raja.

Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Huojuvan talon, mutta muutaman viikon kuluttua aion mielenkiinnolla katsoa myös Jarmo Lintusen ohjaaman, ilmeisesti perinteisemmän tulkinnan Jyväskylän Huoneteatterilla.

Ohjaus ja sovitus: Antti Mikkola
Kuvat: Harri Hinkka, Tampereen teatteri

Huojuva talo, Tampereen teatteri

 

 

 

Mainokset