Jyväskylän Huoneteatteri 15.9.2017

Mikä sattuma, että näin pienen ajan sisään pääsen näkemään jo toisen version Maria Jotunin romaanin pohjautuvasta Huojuvasta talosta. Ennakkotietojen mukaan oli odotettavissa, että versiot ovat täysin erilaiset, ja hyvä niin. Tämä osoittaa miten monipuolisesti teatteri voi lähtökohtana olevaa romaania käsitellä.

Aiempi Huojuva talo  -kirjoitukseni perustuu Tampereen teatterin Antti Mikkolan ohjaukseen. Tuo versio oli modernisoitu tarina perheväkivallasta käänteisin sukupuoliroolein. Huoneteatterin Jarmo Lintusen ohjauksessa pitäydytään enemmän uskollisena Maria Jotunin alkuperäistarinalle.

Lea (Katja Pihlaja) yrittää rakastaa Eeroa (Jari Määttä) parisuhteen pitkäksi venyneessä vastamäessä. Rakkautta heidän suhteensa ei kuitenkaan missään vaiheessa kuvasta: se on käytännön ja sattuman sanelemaa yhteisen asunnon jakamista, koska sellainen eräänä juhannusyönä sattui tuntumaan hyvältä ajatukselta.

Kärsimys ja lempeys ovat uskottavasti nähtävissä Leaa esittävän Katja Pihlajan kasvoilta. Lean usko parempaan tulevaisuuteen saa hänet loputtoman kärsivälliseksi väkivaltaisen ja arvaattoman aviomiehensä suhteen. Hän ei kerro pitkään jatkuneesta piinasta kenellekään ulkopuoliselle. Huojuvien kotien pahoinvointia ei kuitenkaan ratkaista piilottelemalla.

Ensimmäinen näytös tuntui jossain määrin epäyhtenäiseltä, mutta väliajan jälkeen intensiteetti kohenee tuntuvasti. Erityisesti eräs Eeron pitkä monologi teki minuun vaikutuksen. Kun näin Jari Määtän silmäkulmassa sellaisen mielipuolisen kiillon ja ruumiinkielessä sokean kiihkon, alkoi tuo hulluus koskettaa katsomossakin. Hänestä tuli mieleeni Jekyll ja Hyde, hyvän ja pahan kamppailu yhdessä ihmisessä.

Lintusen ohjaama Eero pohtii melko paljon omaa olemustaan ja pahuuttaan, mikä saattoi saada katsojan tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. En niinkään ajatellut häntä perheväkivallan edustajana, vaan sairaana, kaksijakoisena ihmisenä, joka itsekin kärsi olemisestaan.

Toini (Jenna Simpanen) on näytelmän kirpakka mauste ja siskonsa Lean vastakohta. Häntä eivät miehet määräile, eikä hän jää kotinurkkiin homehtumaan. Jonkinlainen ylitäpäkkyys saattaa hieman olla aistittavissa, mutta olkoon. Myös piiat (Mari Smolander) tuovat oman teatraalisen teränsä näytelmän rooleihin.

Eeron ja Lean lapsen, Pojun, ensi-ilmestyminen näyttämölle oli hämmentävä. Myöhemmin näytelmän aikana kuitenkin lämpenin tälle Jukka Jääskelän esittämälle hahmolle.

Auliksen (Kari Eloranta) hahmo poikkeaa kovasti siitä, mitä lukemani Jotunin romaanin perusteella hänestä odotin. Tässä versiossa hän on minun makuuni hieman liian pellemäinen, ei se turvallinen tuki ja naapurin setä, mitä itse olin ajatellut hänen olevan.

Itse en kaipaa mihinkään näytelmään lauluosuuksia, enkä olisi kaivannut niitä tähänkään. Pidän niitä paikoitellen tunnelman katkaisijoina, enkä tunnelman kohottajina, toisin kuin varmasti moni muu katsoja.

Väkivallan esittäminen intiimissä teatterissa on varmasti haastavaa, ja siinä onnistuttiin vaihtelevasti. Kuristaminen lienee näyttämöllä helpompaa kuin lyöminen.

Maria Jotuni kirjoitti Huojuvan talon 1930-luvulla, mutta se julkaistiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin hänen kuolemansa jälkeen. Mielenkiintoinen anekdootti on, että Jotunista kertovan Arki ja tunteet -kirjan mukaan Huojuvan talon vaihtoehtoisia nimiä olivat Myrttiseppele, Kaksi profiilia, Miehen varjo, Mies ja hänen varjonsa, Koti sekä Kahleet.

Huoneteatteri_Huojuva_talo
Lean roolissa Katja Pihlaja, Eerona Jari Määttä.

Ohjaus: Jarmo Lintunen
Valokuvat: Sanna Pajunen/Huoneteatteri

Siirry Huoneteatterin sivuille

Mainokset