Jyväskylän Huoneteatteri 22.11.2017

Venäläinen tutkija Sergei (Mikko Toikka) ja intialainen tutkija Amrita (Reija Okkonen) havaitsevat Grönlannin jäätiköiden sulamisen olevan peruuttamatonta, maapalloa lähestyy tsunamikatastrofi ja vedenpaisumus. Intian valtamereen vuosituhansia sitten vajonneen kaupungin kohtalo uhkaa toistua, ja ihmiskunnan, niiden jäljelle jäävien yksilöiden, tulee aloittaa kaikki alusta.

Risto Isomäen romaani Sarasvatin hiekkaa oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2005, ja itse luin kirjan tänä vuonna. Olisi tietysti hienoa ylistää tuota laatukirjallisuudeksi todettua teosta, ja ikään kuin osoittautua sitä kautta laatulukijaksi itsekin, mutta rehellisesti sanottuna minä en oikein syttynyt Isomäen pitkään ja tieteelliseen tekstiin, jossa henkilöt välillä unohtuivat taka-alalle. Kun kuulin, että romaanista tehdään näytelmä, ajattelin, että dramatisointi voi tehdä hyvää tälle tarinalle, ikään kuin kristallisoida sinänsä kiinnostavan ja opettavaisen kertomuksen.

Näin paljon vakavaa tekstiä ja pitkiä monologeja sisältävä teksti lienee haastavaa ohjaajalle – jossain määrin se oli haastavaa katsojallekin. Kokemukseni jäi aavistuksen haaleaksi, en tuntenut jäällä yöpymisen kalseutta tai rotkon karmeutta upeasta teknisestä ja visuaalisesta toteutuksesta huolimatta.

Bongasin sen sijaan helminä pieniä ilahduttavia yksityiskohtia: juomalasin täyttäminen niin täyteen, että se lainehtii kuin maapallo vedenpaisumuksen keskellä. Tai eväskeksien mureneminen vertauskuvallisesti hiekan tavoin Susanin kertoessa ilmastonmuutoksesta. Myös sukellusalus Lomonosovin toteutus oli oivallinen.

Ilmastonmuutostutkijoiden työstä tehtiin dokumenttia, ja dokumenttikuvaajan läsnäolo lavalla oli kiinnostavaa. Ajattelin hänen edustavan tavallista ihmistä ja ulkopuolisuuden tunnetta – kun katsoo etäältä kuin linssin takaa, miten ilmastonmuutos etenee, mutta kokee, että ei pysty siihen enää vaikuttamaan. Kuvaaja Pierre Chamberlain (Mikko Hintikka) tuokin esiin syyllisyyden. Se tunne, kun tietää, että perheen lomamatka ei tee hyvää ilmastonmuutoksen näkökulmasta, eikä autoilu, eikä lihansyönti – mutta kaikki se kuitenkin jatkuu. ”Eihän tätä voi tavallinen ihminen pysähtyä ajattelemaan, jos haluaa elää ahdistumatta täysin”, pohtii Pierre.

Esityksen musiikki ja äänimaailma oli hienosti valittu. Jossain paikoin musiikki meinasi peittää puheen alleen, mikä näin tekstipainotteisessa esityksessä voi olla ongelma. Äänten ohella hienoa tunnelmaa loivat valokuvaajan Marko Hämäläisen heijastetut kuvat, erityisesti loppukohtauksen visualisointi on upea ja se jäi verkkokalvolle hienoksi muistoksi esityksestä.

Näytelmävalinta on erittäin ajankohtainen ja ilmastonmuutos puhututtaa. Tämän syksyn myrskyt ja tulvat maailmalla saavat vedenpaisumuksen tuntumaan mahdolliselta. Taannoin kuulin Ylen Muutosta ilmassa -podcastissa toimittaja Jari Hanskan pohtivan, mitä hän vastaisi aikuiseksi kasvaneelle lapselleen vuonna 2040, kun tämä kysyisi: faija hei, mitä sä teit pysäyttääksesi ilmastonmuutoksen?

..öö,tota, osallistuin vegaanihaasteeseen, jaoin sosiaalisen median artikkeleja ja horisin omiani podcastissa..”

Tuon mitättömyyden tunteen jakaa varmaan moni meistä. Mitä minä vastaisin vuonna 2040?

Noo, katsoin ilmastonmuutosaiheisen näytelmän, ja keskustelin asiasta ystävättäreni kanssa, ja niinjoo, poljinhan minä  sinne teatteriin pyörällä, saasteettomasti ja ympäristöystävällisesti. Siinä polkiessani katselin marraskuiseen tummaan asfalttiin putoilevia vesipisaroita, ja ajattelin jos tulisi tulva. Sillai linssin takaa.

Ohjaus: Erica Hast
Valokuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Esitys on valittu Mikkelin työväen näyttämöpäiville tammikuussa 2018.

Ilmastonmuutosta käsitteli myös Teatteri Siperian Eikä meitä enää kukaan etsisiitä ajatuksiani täällä.

Mainokset