Tampereen teatteri 28.12.2017

Kirjailija Ilkka Remeksen ensimmäinen näytelmäkäsikirjoitus Musta sydän tuo uutta rikosdraamaa teatteriin. Itselleni Remeksen kirjat eivät ole entuudestaan tuttuja.

Erja Kallio (Mari Turunen) kokee, että hänen vanhempansa eivät rakastaneet häntä, ja että Raija-siskoa kohdeltiin aina paremmin. Koulukiusattu Erja haluaa nyt aikuisena kostaa kiusaajalleen, suuryrityksen toimitusjohtaja Antti Salomaalle (Matti Hakulinen), sieppaamalla hänet ja pyytämällä lunnaita. Ehkä Erjaa motivoi myös jonkunlainen yhteiskunnallisen vääryyden tunto: samalla kun Salomaan yritys kerää miljoonavoittoja, se irtisanoo työntekijöitään välinpitämättömästi. Sieppaus ei kyllä missään määrin ongelmaa ratkaise, ja tavoitteleehan Erja tässä itselleenkin ”miljoonavoittoja”.

Ensimmäisessä näytöksessä on paljon elokuvallisuutta, mikä saa miettimään teatterin ja elokuvan rajoja. Myös kännykkä ja kännykkäkuvat ovat isossa roolissa, sillä useita kuvia, videoita tai graafisia visualisointeja heijastetaan seinille. Graafiset tehosteet esimerkiksi helikopterilla saapuneen poliisijoukon marssiessa laivan käytävillä näyttivät upeilta, samoin videokuvapuhelut kellarista olivat täysin paikallaan.

Ajattelin kuitenkin joissain kohdin, että mielikuvituksellemme jätetään vähemmän tilaa, kun kaikki näytetään. Esimerkiksi kun henkilöt katsovat lapsuuden kuvaa ja puhuvat, että ”tässä äiti on pienenä, ja tuossa olen minä”, me osaisimme kyllä kuvitella sellaisen näkymän silmiemme edessä ilman, että meille näytetään vanha valokuva. Eikö siitä osin taiteessa olekin kysymys, herättää katsojassa mielikuvia ja ruokkia katsojan omaa luovuutta? Toisaalta – juuri perhesuhteet muodostuvat tämän näytelmän yllätykselliseksi ytimeksi. Ehkä perhekuvaa oli syytäkin katsella tarkemmin.

Juoni etenee välillä hassun yksinkertaistetusti; sen sijaan että teksti vihjailisi tai kypsyttelisi, joku vaan tietää, että asia on näin ja sanoo sen, pam.

Kuten dekkarissa yleensäkin, on tässäkin sänkipartainen, boheemi ja viinaan menevää etsivätyyppi, jota edustaa rikospsykologi Pesonen (Tom Lindholm). Rikosdraaman kliseet ja tyypit ovat viihdyttäviä, jos ei niitä tutki liian tiukalla seulalla.

Arttu Ratisen näen nyt kolmatta kertaa lavalla tänä vuonna, tällä kertaa poliisina, ja on ilahduttavaa, että hän on joka kerta niin erilaisissa roolissa, onnistuneesti.

Näytelmän nimi tuntuu minusta vähän turhan tavalliselta nimeltä, joka sopisi tälle yhtä hyvin kuin jollekin muulle. Voi olla että jotain jäi oivaltamatta, kun en löydä muuta selitystä nimelle kuin sen, että eihän tässä kaikki ihmiset ihan hyväsydämisiä olleet.

Pahin rikos tässä on kuitenkin se, jota tarinan poliisi ei tutki. Taustamusiikkina soi osuvasti Phil Collins:

Well I was there and I saw what you did, I saw it with my own two eyes
So you can wipe off that grin, I know where you’ve been
It’s all been a pack of lies

Käsikirjoitus Ilkka Remes
Ohjaus Tommi Auvinen

Kuva: Tampereen teatteri, Harri Hinkka

Mainokset