Tukkateatteri  5.8.2018, ensi-ilta

Kristina Wallinin samannimiseen runoteokseen perustuva poikkitaiteellinen esitys tanssin, musiikin, äänen ja puheen dialogina.

En lue juurikaan runoja, mutta Kristiina Wallinin runokurssilla vuosia sitten oltuani ostin Murtuneista luista -runokirjan, joka on tarjonnut luettavaa monille lukukerroille. Nähtyäni, että Tukkateatterilla esitetään Wallinin runoja, tartuin todella pitkästä aikaa runokirjaan, ja ehdin ennen esitystä tutustua osaan Wallinin Kaikki metrit ja puut -teoksesta. Olen ihminen, jonka on vaikeampi ymmärtää kuulemaansa kuin lukemaansa, joten arvelin, että tämä tulee olemaan minulle haastavaa. Omaan tahtiin lukiessa saatan lukea sivun tai muutaman säkeen, pitää tauon, saada mielleyhtymän, yhdistää idean. Palata edelliseen sivuun, hukata langan, löytää uuden pään. Ihmetellä ja oivaltaa, ihastua, jäädä ymmälleni (usein). Miten pystyn kuuntelemaan, kun joku muu esittää runoja?

Ennakkovalmistautuminen kannatti. Tietyt runot (erityisesti Tanssijaa koskevat) olivat lukiessani jääneet vahvasti mieleeni, ja näiden tuttujen runojen kohdalla pystyin ottamaan esityksen paremmin vastaan, ehdin ehkä mielikuviin saakka.

Tutun tekstiosuuden kuulemisessa oli ehkä vähän samaa kuin jos musiikkikeikalla kuulet tutun kappaleen uudelleen sovitettuna. Hei tää on tää, näinkö se nyt menee!

Esityksessä oli paljon, paljon sanoja, ja runoja esittävällä Leila Väisäsellä oli paljon muistettavaa. Olisiko esityksestä voinut jättää reilusti runoja pois, ja valita vain tietyn kokonaisuuden ja keskittyä niiden ilmaisuun? Ehkä osaa runon säkeistä olisi voinut jopa toistaa? (Vaikka tietysti tällöin olisi puututtu runon alkuperäiseen muotoon.) Tilaa omaksua olisi voinut olla enemmän – kuultiinhan esityksessä myös tämä säe:

”Älä luule, että voit ohittaa sen, mitä sinuun kasvaa kun on hiljaista.”

Ystäväni kertoi, että kohdassa, jossa teksti oli väljempää, ja hän keskittyi tanssijan (Päivi Röppönen) katsomiseen, hän sai luovan aivomyrskyn, oman ajatusinstallaation. Vaikka hän kadotti hetkeksi runojen ”juonen”, uskon kuitenkin, että on vain hyvä, jos teos synnyttää katsojassa uudenlaisia kytköksiä.

Taustanauhan käyttäminen säkeiden toisena lukijana toimi hyvin, samoin se, että välillä muusikko ja tanssija osallistuivat lausumiseen. Se toi vaihtelua ja kerroksia esitykseen ja äänimaailmaan.

Puheen säestäminen livemusiikilla (Anniina Kangasniemi) täydensi kokonaisuutta ja puheesta sai musiikista huolimatta hyvin selvää. Runojen sovittaminen laulettuun muotoon tuntui minusta sen sijaan väkinäiseltä, joskin niillä saatiin kokonaisuuteen vaihtelua.

Wallinin teksti itsessään kiehtoi, mutta niin myös se visuaalisuus mihin se oli tässä esityksessä puettu. Sara Aaltion visuaalinen toteutus ja valotekniikka olivat kaunista ja tyylikästä katseltavaa ja tanssija kietoutui hienosti tähän visuaalisuuteen ollen tietenkin itse osa sitä.

Kuitenkin, jos minulta kysytään, mistä ne runot kertoivat, tai mitä ajatuksia ne synnyttivät, joudun palaamaan kirjan ääreen ja hidastamaan.

Ohjaaja: Katri Häti
Runot: Kristiina Wallin

Lue lisää Tukkateatterin sivuilta

Mainokset